Almost every people in Finland recognizes the famous Eero Aarnio’s Ball Chair. As a child I remember how peaceful and fun nest it was to sit. Ball Chair is timeless.
I found this look-a-like chair last night from Pixel Mode’s final sale. It is probably the best ball chair I have ever seen inworld. Colours bring me straight back to 70’s. My room was orange, our kitchen was green, living room’s wall was bright blue. It is a miracle I am sane.
EDIT: just noticed embed video do not work, so here is the link:Testing OBS
This is a very quickly made video test. I apologize for HUDs and maps etc. on the screen. Just wanted to try how OBS works and how easy/difficult is to quickly edit and publish videos. The slowest part was edit with Movie Maker: I am much more familiar with Adobe Premiere and MM was way too easy 😀
If you watch my video, you can guess what the challenge is…but here it is: decorate your home with old inventory items only – and I mean years old, not months or weeks old 😀 If you take the challenge I would like to see results, so please leave your pic or video link on comments!
My favorite incense is called African violet. The package is quite like the one I found from [ KEKE ] store. Mixed reality, once again.
And yes I am doing exactly what I wanna do. Right now it is moment to sit and think, to enjoy last sunny days, to nurture my flowers and plants. That’s why I haven’t even change my outfit LOL. I have to take better care of me!
After 30 years I have started to play flute again. It feels sooooo good! I started when I was 12 years old and played several years, until age 17 or 18 I quit flute lessons because I pretty much wanted to play all kind of music, not just classical (which I love also). I played for my own for a while, but then OMG I made huge stupidity: I pawned my dear flute… Of course I did not get it back in time.
Finally, this summer, I got a new (used) flute. Since then I have played daily. I play what I want to play: pop, rock, scales, etudes, Beatles, Bach, Abba, Schubert, tangos, sonatines etc.
And, of course, I bought virtual flute also. It has animations and ten flute solos/songs to play. I am not sure if it is possible to even use your own music. If it is, I can play IRL and then “play” it with my virtual flute. How cool is that!
Second Life – jonne pomppasin mielijohteesta noin 12 vuotta sitten – täytti 15 vuotta keväällä. Minh’s mixed reality on vasta viisivuotias, mutta juhlavasti päätin kirjoittaa blogin 100. artikkelin suomeksi. Blogin peruskieli on Second Lifen valtakieli englanti, suomeksi olen kirjoittanut vain Nörttitytöissä julkaistut pari SL-juttua.
Second Lifen rinnalle on aivan viime vuosina tullut paljon uusia virtuaalimaailmoja, joista kolmeen muuhun (Kitely, Inworldz, Blue Mars) olen itsekin käynyt tutustumassa. Second Lifeen olen kuitenkin aina palannut ja rakentanut sinne vuosien varrella monta kotia. Aiemmin rakensin myös ystäväverkostoa, mutta nykyään sosiaalisuuteni on lähes nollissa: vanhat ystävät ovat kadonneet Second Lifesta ja uusiin ihmisiin en ole tutustunut. Satunnainen jutustelu on kivaa ja ok, mutta pitkäaikaisempien ystävyyssuhteiden ylläpitäminen virtuaalimaailmassa on melkoinen aikasyöppö ja pois muusta “puuhastelusta”. Olen kuitenkin kiitollinen, että olen saanut luotua jopa vuosia kestäneitä ystävyyssuhteita myös virtuaalimaailmassa; ajoittain pohdin mitä heille nykyään kuuluu. Kirjo on laaja: ruotsalainen naisopettaja, intialainen it-insinööri, jenkkiläinen lentoperämies, pari brittiä, muutama italialainen. Osan kanssa jaoimme myös real lifea, osan kanssa pitäydyimme virtuaalisessa todellisuudessa.
Virtuaalimaailman osaaminen jakoon?
Tähän saakka olen ajatellut, että SL-osaamisestani ja -kokemuksestani ei ole mitään hyötyä, mutta tänä keväänä hoksasin, että voisin ehkä jotenkin yrittää jakaa tietämystäni ja mahdollisesti jeesiä sellaisia ihmisiä, jotka vasta nyt, uusien virtuaalimaailmojen kehittyessä astuvat mukaan, VR-lasit päässä. Uudet maailmat on suunniteltu koettavaksi nimenomaan laseilla, vaikkakin kaikkia voi kokea myös ns. desktop modessa, ilman laseja.
Olen vuosia sitten pitänyt yhden Second Life -kurssin Helsingin työväenopistossa. Toistakin suunniteltiin, mutta jäiköhän yhdestä tai kahdesta osallistujasta kiinni. Aikoinaan pyöritin Second Lifen sisällä myös muille käyttäjille suunnattua “stailauspalvelua”, mutta kuten virtuaalihommissa usein käy, reaalimaailman velvoitteet ajavat joskus virtuaalisten hankkeiden ohi.
Stailausavustus – ja siihen liittyvä perusneuvonta – olisi nyt vielä ajankohtaisempaa: realisistisin kokemus avattarena olemisesta syntyy kun käyttää mesh-päitä ja -vartaloita, joihin on liitetty mukaan ilmeitä ja eleitä. Harmi vain, että ns. kokeilukäyttäjällä harvemmin on aikaa perehtyä jippoihin ja yksityiskohtiin ja siksikin SL-kokemus saattaa jäädä kököksi ja valjuksi. Ehkä perustan Second Lifeen uuden “help deskin” konsultoidakseni uusia kokeilijoita? SL:n ns. learning curve on tutkitusti pitkä, useita kuukausia, mutta opastuksella alkuun pääisis rivakammin.
Uutta tutkittavaa
Uusista maailmoista olen itse kiinnostunein Second Lifen perustajan Philip Rosedalen luomasta High Fidelitystä – jonne minulla oli betapääsy parisen vuotta sitten, mutta en koskaan ehtinyt tutustua paikkaan. Toinen kiinnostava uutuus on Sinespace, jonka perustaja hänkin on entinen SL-veteraani. Kolmantena Second Lifen omistavan Linden Labin uusi ja uljaampi versio vanhasta eli Sansar, joka hurjasta hypetyksestä huolimatta on aika lailla flopannut käyttäjämäärissä.
Kaikkia em. maailmoja aion testata ensin desktopissa ja sen jälkeen päätän mitä kokeilen laseilla. VR-laseja en ole vielä hankkinut, koska niiden valintaan vaikuttaa myös se, missä niitä aikoo käyttää. Hukkaostoksen mahdollisuus on suuri: saan kohtalaisen helposti liikepahoinvointia liian livakoista graffa-asetuksista tai vääristyneistä mittasuhteista.
P.S. Sinespacea kävin kokeilemassa, mutta alku oli hankala, koska SL:n liiketoiminnot ovat niin syvällä selkäytimessä, että uusien näppiskomentojen ja hiiritoimintojen opetteleminen vie selvästi aikaa.
Reaali versus virtuaali
12 vuotta lähes yhtäjaksoista virtuaalimaailmaharrastusta on kohtalaisen pitkä aika. Välillä lähtee ns. lapasesta, roikun virtuaalissa tuntikaupalla. Toisinaan käyn säännöllisesti, mutta hillitysti. On ajanjaksoja, jolloin en kirjaudu sisään kuukausiin. Kirjautumattomuuden syy ei koskaan ole ollut kyllästyminen vaan se, että virtuaalimaailmassa toimiminen vie aikaa – joskin kyllä antaa elämyksiä.
On vaikea selittää virtuaalimaailmoja tuntemattomalle mikä avattarena toimimisessa viehättää. Tiivistettynä kyse on ehkä kokonaisvaltaisuudesta: avatar liikkuu, toimii, näkee ja kuulee asioita. Esimerkki: kännykkäni soittoäänenä on tälläkin hetkellä Miles Davisin High speed chase, jonka kuulin ensimmäistä kertaa Secon Lifessa eräällä jazzklubilla. Muistan edelleen klubin tunnelman, DJ:n äänen, tuttavien kommentit, jopa eräänlaisen liikekokemuksen, kun avattareni hytkyi tanssilattialla.
Virtuaalimaailmassa on mahdollista myös opiskella ja oppia, joko maailmaan itseensä liittyviä asioita tai yleishyödyllisiä juttuja, taidehistoriaa, kieliä, kirjoittamista, kasveja, planeettoja jne. jne. Esimerkki: kuuluin vuosia sitten virtuaaliseen kirjoittajapiiriin, jossa tehtiin erilaisia kirjoitusharjoituksia ja -tehtäviä viikoittain ja kokoonnuttiin keskustelemaan kirjoittamisesta. Itselleni tämä oli erityisen haastavaa, koska kirjoituskieli näissä pienimuotoisissa proosatehtävissä oli englanti. Olen toiminut Linden dollari -palkalla myös lääkekasvipuutarhan “tiedottajana” ja erilaisten virtuaalimaailmalehtien ja -blogien avustajana.
Avattaresta muodostuu oman identiteetin jatke tai rönsy. Tuntemuksia on hankala kuvata, mutta avattareen muodostuu eräänlainen tunneside; vähän kuin irrottaisit itsestäsi palasen, jonka päästät seikkailemaan vapaasti. Avattaren vaikutuksista identiteettiin on tehty jonkin verran tutkimuksia ja ne vahvistavat omaa kokemustani: aktiivinen ja viehättävä avatar hassusti lisää myös reaalimaailman aktiivisuutta ja lisää tunnetta omasta viehättävyydestä.
Mitään muuta negatiivista en virtuaalimaailmoinnista keksi, kuin sen, että se imaisee mukaansa ja vie aikaa. Joskus aikaa ei vain ole. On silti helpottava tietää, että on paikka, jonne matkustaminen ei maksa mitään ja jossa voi silti päästä täydellisesti irti kaikesta, kokea vapautta ja löytämisen riemua.
Kuva on napattu jo vuonna 2014, mutta tavoittaa edelleen sen, mitä kuvaa suunnitellessa tavoittelin: avatar on oman minän ilmetymä ja ilmaisukeino, vapaa rajoitteista.
